C-duurista löytyviä sointuja soittaen ja C-duurikolmisoinnusta aloittaen musiikille syntyy tonaalinen keskus, jota kohti kaikki muut soinnut pyrkivät erilaisin vahvuuksin etenemään.

Hengellistä musiikkia ja kirkkoa on suurelta osin kiittäminen siitä, että länsimainen musiikki sekä nuottikirjoitus on kehittynyt nykyiseen muotoonsa. Tämä tosiasia mielessä pitäen on myös sekavalta vaikuttava H / B -nimeämiskäytäntö on hieman helpompi ymmärtää.

Toki nuottisymbolien opetteleminen edellyttää vaivannäköä. Tästä huolimatta liikkuvia palasia on etenkin yksinkertaisia kappaleita soitettaessa varsin kohtuullinen määrä. Omassa opetustoiminnassani nuotinluvun perusteiden opettamiseen kuluu tyypillisesti vain noin 15 minuuttia.

Musiikin harmoniassa muuttujia on lukematon määrä. Tästä huolimatta harmonisen liikkeen taustalla on logiikka (teoria musiikista), joka vastaa useimpiin kysymyksiin siitä, miksi jotkin sävelet yhdessä toisten kanssa luovat tietynlaisia sävyjä. Tämän blogikirjoituksen tarkoitus on antaa pieni näyte konsepteista, joita harmonian analysoinnissa käytetään.

Melodia ei ole mikä tahansa sävel tai sävelyhdistelmä, vaan sillä on aivan oma funktionsa. Esimerkiksi sointua voi soittaa arpeggiona ja bassokuviota voi soittaa yksittäisinä sävelinä. Ovatko nämä sävelet automaattisesti melodioita? Eivät. Melodia on musiikin juoni.