Miksi musiikkiopinnot aloitetaan C-sävelestä?
Pst. Olen kirjoittanut artikkelin myös sävelten nimien historiasta. Miksi sävelten nimeäminen aloitetaan A:sta? Löydät kirjoituksen klikkaamalla tästä.
Kun sävelten nimien synty on selvitetty, jää yhä ilmaan yksi miellenkiintoinen kysymys. Miksi säveliin tutustuminen aloitetaan tavallisesti C-sävelestä, vaikka sävelten nimet alkavat A-sävelestä?
Miksi aakkoset? Lyhyt kertaus.
Sävelet kappaleeseen valitaan länsimaisessa musiikissa useimmiten joko modaalisesti tai tonaalisesti.
Totesimme aiemmin, että seitsemästä puhtain kvintein toistensa päälle rakentuvasta sävelestä muodostuu seitsemän erilaista moodia, joista kullakin oma sointinsa.
Soinneista suosituin varhaisessa hengellisessä musiikissa oli aiolinen moodi (toiselta nimeltä luonnollinen molli). Todennäköisesti tämän takia aakkosten ensimmäinen kirjain on asetettu juurikin aiolisen moodin ensimmäisen sävelen nimeksi.
Sivusimme myös sitä, että aikoinaan musiikissa oli jakolinja pyhien ja vähemmän pyhien sointien välillä. Pyhät (puhtaat) soinnit olivat tärkeimpiä sointeja. Aikojen saatossa esteettiset tottumukset kuitenkin kehittyivät ja mukaan otettiin yhä jännitteisempiä (epäpuhtaita) sointeja.
Keskiöön nousivat terssi-intervalleihin perustavat soinnit. Kolmi- ja nelisointujen avaamat värikkäät sävelmaailmat jättivät puhtauden ihanteen taka-alalle. Suuntauksena oli myös horisontaalisten sävelkuljetusten (ts. melodiat) täydentyminen yhä enemmän vertikaalisilla sävelrakenteilla (ts. soinnut).
Sävelten ja sointujen vetovoimakenttä
Kolmisoinnut eivät ole kaikki samanlaisia. Ne sisältävät vaihtelevan määrän soinnillista liike- ja vetovoimaa (tai jännitettä) riippuen siitä, missä kontekstissa sointu soi.
Soinnillinen liikevoima tarkoittaa sitä, missä määrin kukin sointu soidessaan muiden sointujen seassa kuulostaa joko levolliselta tai sisältää pyrkimyksen liikkua eteenpäin johonkin toiseen sointuun. Sointujen liikevoima on helppo todentaa yksinkertaisella sointuyhdistelmällä. Soita seuraavat kolmisoinnut peräkkäin.
C-duuri, F-duuri, G-duuri, C-duuri
Tässä sointuyhdistelmässä C-duurikolmisointu on selvästi levollisin. Se on “ankkuri” tai “vetovoimapiste”, jota kohti muut soinnut haluavat lopulta liikkua. Toisin sanoen C-duurikolmisointu on sävelten soinnillinen keskus, johon kappaleen voi lopettaa niin, että korva ei jää kaipaamaan jatkoksi mitään muita sointuja.
Vertaa edellistä sointuyhdistelmää siihen, että lopettaisimme G-duurikolmisointuun. Soita seuraavaksi nämä kolmisoinnut peräkkäin:
C-duuri, F-duuri. G-duuri
G-duurisointuun lopettaessa kappale jää kuuloelämyksenä kesken. Siinä missä C-duurikolmisointu on stabiili, eikä sisällä eteenpäin pyrkivää liikevoimaa, G-duuri on epästabiili sisältäen paljon liikevoimaa.
Hienojakoinen harmoninen liikevoima = Tonaalinen musiikki
Sointukuljetuksia voi toki rakentaa alkaen mistä tahansa soinnusta, kuten C-duuri, D-molli, E-molli, F-duuri, G-duuri, A-molli tai H-vähennetty. Liikevoima sointuharmoniaan syntyy kuitenkin vaihtelevin määrin riippuen siitä, minkä soinnun korva ensimmäisenä kuulee ja mitä sointua painotetaan.
Seuraava toteamus on yksinkertaistus monimutkaisesta asiasta, mutta periaatteessa se pätee usein. Selkeimmin sointuharmonian sisältämän liike- ja vetovoiman vaihtelut hahmottuvat, mikäli ensimmäinen kuultava sointu on C-duurikolmisointu.
Erityisen hienojakoiseen liikevoiman vaihtelevuuteen perustuvaa musiikkia kutsutaan tonaaliseksi musiikiksi. C-duurista (valkoiset koskettimet) löytyviä sointuja soittaen ja C-duurikolmisoinnusta aloittaen musiikille syntyy ns. tonaalinen keskus, jota kohti kaikki muut soinnut pyrkivät erilaisin vahvuuksin etenemään
Jos ensimmäinen sointu olisi jokin muu, kuten vaikkapa E-mollikolmisointu, muodostuisi sointujen välille myös tällöin erilaisia liike- ja vetovoimia. Ei kuitenkaan yhtä moniulotteisesti jaoteltavissa olevia verrattuna siihen, että aloitamme C-duurikolmisoinnusta. Muista soinnuista aloittaen soittaisimmekin todennäköisesti modaalista musiikkia, emme tonaalista. Modaalinen musiikki on harmonisesti karkeampaa kuin tonaalinen.
Ero tonaalisen ja modaalisen musiikin välillä voi vaikuttaa hiusten halkomiselta, mutta mitä enemmän asiaan perehtyy ja korvaa totuttaa, sitä selkeämmin kummankin estetiikan ominaispiirteet hahmottuvat. Molemmilla tavoilla voi totta kai rakentaa vaikuttavaa musiikkia, mutta esteettisesti ne noudattavat eri lakeja.
Miksi tonaalinen musiikki liikkuu?
Tonaalisuuden toimintalogiikan ymmärtämiseksi on tärkeää pitää mielessä ensinnäkin se, että pianonkoskettimistolta löytyvät seitsemän valkoista kosketinta edustavat intervallirakentaalta sellaista sävelkokoelmaa, joka on ollut musisoijien huomion kohteena valtaosan musiikinhistoriasta.
Toinen tärkeä seikka on, että tässä nimenomaisessa valkoisilta koskettimilta löytyvässä sävelkokoelmassa (ts. asteikossa) 1. ja 3. sävel ovat sävelkokoelman soinnin olennaisimmin määrittävät sävelet. Se, minkä korva aistii 1. ja 3. säveleksi, riippuu suurelta osin siitä, mitä säveltä sävellyksessä painotetaan eniten.
Jos vaikkapa valkoisilla koskettimilla soitetaan melodia, joka alkaa C-sävelestä, C-sävel kuuluu tämän jälkeen tasaisin väliajoin ja kappale loppuu C-säveleen, on todennäköistä, että korva aistii C-sävelen olevan sävelkokoelman tärkein eli 1. sävel. Näin ollen E olisi 3. sävel (joka on C:stä ylöspäin laskettuna kirjaimellisesti 3. sävel).
Jos kappaleessa painotettaisiin A-säveltä, korva tulkitsisi A:n tärkeimmäksi säveleksi eli 1. säveleksi. Tällöin 3. sävel olisi C.
Edellä kuvattu musiikkianalyysi tapahtuu useimmissa kuuntelijoissa täysin automaattisesti, vaikka sen selittäminen kirjoittaen tuntuukin ehkä teoreettiselta. Tähän automaattiseen musiikinanalysointikykyyn perustuu se, että ihminen ylipäätään nauttii musiikista. Teoriahan on vain selitys sille, miten ihminen musiikin kokee.
Eli siis… Miksi se musiikki liikkuu?
1. ja 3. sävel ovat sointia olennaisimmin määrittävät sävelet. Mikäli näiden kahden tärkeimmän sävelen viereen asettuu lähietäisyydelle muita säveliä samasta sävelkokoelmasta, aistii korva lähellä olevat sävelet siten, että niillä on liikevoimallinen veto kohti soinnin kannalta tärkeimpiä säveliä (1. ja 3.).
Tässä esimerkki. C-duurissa edellä kuvattu vetovoima syntyy erityisen vahvasti juurikin 1. ja 3. sävelen viereen, koska:
1. sävel C-duurissa on C. Aivan C:n vieressä on H. H on lähempänä C:tä kuin A:ta, joten se pyrkii etenemään vahvemmin kohti C:tä.
3. sävel C-duurissa on E. Aivan E:n vieressä on F. Koska F on lähempänä E:tä kuin G:tä, se pyrkii etenemään vahvemmin E-säveleen.
Näistä seikoista johtuen C ja E vetävät viereisiä säveliä harmonisesti puoleensa kuin magneetti. Syntyy kenttä tonaaliselle vetovoimalle.
Jos vertaamme C:lle painottuvaa sävellystä muihin valkoisilta koskettimilta löytyviin mahdollisuuksiin, vetovoima ei tapahdu missään muualla yhtä vahvasti kuin C:llä. Tämän takia haluamme erottaa C:n erityisominaisuuden omaksi sointikategoriakseen.
Kutsumme tällaista sointia tonaaliseksi musiikiksi siis siksi, että sävelkokoelmaan syntyy poikkeuksellisen vahva vetovoimapiste, jota kohti viereiset sävelet liikkuvat. Syntyy tonaalinen keskus (joka on C).
Mille tahansa muulle valkoiselle koskettimelle painottuva sointi olisi modaalista musiikkia.
C on muutaman viime vuosisadan tärkein sävel
Tonaalinen harmonia on ollut varhaisen hengellisen musiikin jälkeisessä musiikkiperinteessä hallitsevin estetiikka. Siksi, että tonaalisesti säveliä valikoiden syntyy huomattavasti enemmän mahdollisuuksia luoda soinnillista vaihtelua verrattuna modaaliseen musiikkiin. Tonaaliset tutkimusmatkat ajoittuvat myös sopivasti yhteen musiikin tallentamistapojen (nuottikirjoitus) kehittymisen kanssa. Niinpä tonaalista musiikkia on tallennettu kirjallisestikin eniten.
Tätä taustaa vasten on luonnollista, että länsimaista musiikkiperinnettä opetellessa C on usein tärkein ja ensimmäinen sävel. Vaikka sävelten nimien opetteleminen ei ole kaikkein loogisinta C-sävelestä aloittaen, tonaalinen musiikki hallitsevana musiikkikäytäntönä on C-sävelestä tarkastellen loogisesti lähestyttävissä.
Sekavaa? Kieltämättä hieman (ja erityisesti näin kirjoittaen avattuna). Mutta toisaalta kukapa on väittänyt, että musiikinteoria olisi erityisen yksinkertainen aihe... :)
Yhteenveto
Sävelten nimeämisessä perinne pohjaa varhaiseen (modaaliseen) musiikkiin. Aakkosten ensimmäinen kirjain A kuvaa tuon aikaista tärkeintä säveltä.
Musiikin kehittyessä nykyiseen muotoonsa tuli C-sävelestä käytännöllisin lähtökohta tutkia soinnillisia ilmiöitä, joita “nykymusiikki” (eli tonaalinen musiikki) eniten sisältää.
Tonaalisuudesta musiikki on kehittynyt toki paljon pidemmällekin uusien säveltäjäsukupolvien tutkimusmatkojen ansiosta. Musiikinteorian perustana tonaalinen (ja modaalinen) musiikki säilyttävät kuitenkin arvonsa aikakaudesta toiseen, sillä ne avaavat kätevästi oven sävelsuhteiden perusdynamiikan äärelle.
Mukavaa syksyä!
Elias