Hengellistä musiikkia ja kirkkoa on suurelta osin kiittäminen siitä, että länsimainen musiikki sekä nuottikirjoitus on kehittynyt nykyiseen muotoonsa. Tämä tosiasia mielessä pitäen on myös sekavalta vaikuttava H / B -nimeämiskäytäntö on hieman helpompi ymmärtää.

Vireen mieltäminen sopivana tai epäsopivana onkin mitä suurimmassa määrin myös tottumuskysymys. Ihminen on alati muovautuva ja sopeutuva organismi, ja rakenteeseemme kuuluu muutoksessa ja epätäydellisyydessä eläminen. Miksi siis puhtaan tai “täydellisen” ylä-c:n metsästyksenkään pitäisi olla musiikissa tärkein tavoite? Eikö epätäydellisyys voisi riittää? Ja mikä tärkeämpää, voisiko epätäydellisyydestä löytää jopa kauneutta, jonka täydellisyyteen pyrkiminen peittää alleen?