Opettaja ei opeta

Oppilas opettaa itseään

Boston, Massachusetts Turnpike, Interstate 90

Eräs opettajani sanoi vuosia sitten, että opettaja ei opeta, vaan luo olosuhteet sille, että oppilas opettaa itseään. Olen miettinyt tätä toteamusta ja käynyt asiasta kiivaita väittelyjäkin vuosien varrella. Mitä tuo merkillinen toteamus tarkoitti?

Yksinkertaistettuna opettaminen toki tarkoittaa sitä, että näyttää toiselle, miten jokin asia tehdään. Mielenkiintoisempaa on kuitenkin miettiä, mitä kahden ihmisen välisessä oppimisprosessissa syvemmin tapahtuu. Mistä elementeistä rakentuu ympäristö, jossa ihminen omaksuu uusia tietoja ja taitoja?

Opettaja on mielestäni ennen kaikkea kahden erilaisen elementin tuoja oppimistilanteeseen.

Opettaja on yksinkertaistaja

Uutta asiaa opetellessaan ihminen hakee tukea kaikista elämänkokemuksistaan. Mikäli uusi asia ei ole lähellä konseptia, joka ihmiselle on entuudestaan tuttu, laajenee oppimisprosessi monihaaraiseksi sopeutumis- ja selviytymisyritykseksi.

Opettaja tuo tähän prosessiin yksinkertaisuutta etsimällä askel kerrallaan keinoja näyttää ja luoda yhteyksiä ihmisen nykyisen tietämyksen ja opeteltavan uuden taidon välillä. Osittain tämä tapahtuu ymmärtämällä esim. soittotunneilla soittajan soittotaidon raamit. Toisaalta siltoja oivaltamiseen voi joskus rakentaa myös sellaisten tietojen ja taitojen kautta, joilla ei välttämättä näennäisesti ole suoraa yhteyttä soittamiseen. Vaikkapa mielikuvista ja vertauskuvista voi olla apua ihmisille, jotka hahmottavat asioita visuaalisesti.

Opettaja on motivoija

Optimitilanteessa oppilaalla on motivaatio uuden asian opettelemiseen. Motivaation määrä kuitenkin yleensä vaihtelee. Tällöin opettajan tehtävä on löytää ja esitellä uusia näkökulmia oppimiseen. Motivaatiota voi herätellä antamalla erilaisia tehtäviä, jotka liittyvät opeteltavaan asiaan, mutta toisaalta täytyy myös jättää ovi auki mahdollisuudelle, että juuri nyt ei välttämättä ole oikea aika keskittyä kyseiseen aiheeseen. Voisiko motivaatio löytyä opeteltavan aiheen ulkopuolelta?

Musiikkia opiskellessa on yleistä, että mielenkiinnon kohteet vaihtelevat paljonkin. Tämä voi ilmetä joko musiikin sisäisinä tutkimusretkinä eri genreihin tms. tai jopa täydellisenä mielenkiinnon loppumisena musiikkia kohtaan. Ei ole laisinkaan harvinaista, että muusikko kokee elämänsä aikana ajanjaksoja, kun musiikki tuntuu maailman vähiten kiinnostavalta asialta.

Kannattaakin kuulostella herkästi ja avoimin mielin tuntemuksia, jos soittaminen alkaa tuntua puuduttavalta. Voisiko uusi näkökulma löytyä säveltämisen, musiikinteorian tai miksei vaikka ihan vaan yleisen musiikkifiilistelyn maailmasta? Tai jos ei sieltäkään, niin olisiko aika jättää musiikkipohdinnat kokonaan sivummalle hetkeksi? Yleensä elämä etenee aaltoina; liikkeenä johonkin suuntaan, sitten takaisin, sitten taas hieman pidemmälle toiseen suuntaan.

Oppiminen on DNA:han sisäänrakennettu kehittymismekanismi

Voi tuntua sanojen merkityksillä leikittelemiseltä käydä keskustelua siitä, mitä “opettaminen” todella tarkoittaa. Niin tai näin, joka tapauksessa on hyvä pitää mielessä, että opettaminen on kaksisuuntainen prosessi, jossa on ennen kaikkea kyse otollisten olosuhteiden luomisesta, ei niinkään siitä, että ns. syöttää oppeja toiselle yksisuuntaisesti.

Matkamme varrella toisiamme opettaessamme mitä erilaisimmissa asioissa ja tilanteissa pidetään siis mielessä, että kehomme on evoluution myötä optimoitu omaksumaan automaattisesti asioita ympäristöstämme. Koska kehitymme olosuhteidemme mukaan, voi myös väittää, että opettajan tehtävä onkin vain rakentaa oppimiselle suotuisia olosuhteita, ei niinkään opettaa. Ehkäpä tämä oli se ajatus, jota opettajani aikoinaan ajoi takaa lausahduksellaan “opettaja ei opeta”. Mitä mieltä sinä olet?

Mukavaa kesäviikkoa kaikille!

Elias