Musiikki- vai urheiluharrastus? Kumpi on parempi?

Lyhyt vastaus

Elias junassa

Nyt kun olen saanut provosoivalla otsikolla huomiosi, kerron vastauksen kysymykseen heti alkuun ennen pidempää pohdintaa. Sanomattakin selvää, että sitä parempi, mitä laajemmin saa harrastaa, kunhan harrastaminen tuntuu ainakin valtaosin hyvältä ja palkitsevalta.

Soittoharrastus on tieteen valossa yksi monipuolisimmin aivoja kehittävistä aktiviteeteista, mitä ihminen voi tehdä. Toisaalta urheilemisen vaikutus terveyteen on myös kiistaton. Molempi parempi.

Jos harrastuksiin käytettävä aika ja budjetti ovat kuitenkin rajallisia (kuten yleensä ovat), niin miten tehdä valinta kahden hyvän harrastuksen välillä? Tässä yksi täysin puolueellinen puheenvuoro musiikkiharrastuksen puolesta.

Soittotuntien puolesta

Urheiluharrastuksia sain kokeilla lapsuudessa melko vapaasti. Vain jääkiekko jäi valikoimasta puuttumaan, sillä varusteet olivat tuolloin perheeni budjetille liian hintavat. Musiikin puolella aloitin pianotunneista, mutta matkan varrella sain kokeilla myös muita soittimia. Ainoa hampaan koloon jäänyt asia on, että rumputunneille olisin aina halunnut, mutta kerrostaloon rumpusetin hankkiminen ei ollut vaihtoehto. Haave elää kuitenkin edelleen! :)

Minulle soittotunnit olivat aina palkitseva kokemus. Uusien sävelmaailmojen avautuminen oli parhaimmillaan uskomattoman maaginen tapahtuma. Muistan ikuisesti esimerkiksi sen, kun opettajani esitteli minulle Junnu Vainion Kolmatta linjaa -kappaleen sointukompin. Sävelet täyttivät koko kehoni ja olo oli yksinkertaisesti täydellinen.

Toisaalta olen kokenut myös elämäni turhauttavimmat elämykset soittoharrastuksen parissa, sillä soittaminen on juuri niin vaikeaa kuin siitä itselleen haluaa tehdä. Hyvänä puolena soittamisen haastavuudessa on kuitenkin se, että välillä turhauttavakin ponnistelu yleensä lopulta saa palkintonsa, kun sävelet alkavat soljua sinnikkään harjoittelun myötä. Tällainen sisältä ohjautuva ponnistelu kasvattaa myös yleisesti pitkäjännitteisyyttä ja opettaa näkemään oppimisen prosessina, johon itse voi vaikuttaa.

Elämän kokoiset eväät

Soittoharrastukseen voi toki liittyä myös kilpailullinen elementti, kuten urheiluun, mutta yleensä rakentavampi lähtökohta musiikin parissa työskentelemiselle on asettaa tavoitteet sisäiselle ja tietysti myös esteettiselle motiiville.

Musiikissa pyrimme aina kohti kauneutta sen lukemattomissa sävyissään ja merkityksissään. Tällöin esille nouseva kysymys ei olekaan ensisijaisesti “olenko minä riittävän hyvä tai miten tulen paremmaksi kuin toinen?”, vaan sen sijaan “kuka minä olen ja mitä olen suhteessa toiseen?”.

Musiikin ilon ja esteettisen elämyksen lisäksi soittoharrastus on tärkeä sosiaalinen tilanne, jossa on mahdollista kehittää omaa itsenäisyyttään ja kohdata pelkojaan turvallisesti, ehkä jopa ihan ensimmäistä kertaa. Omissakin pikkuoppilaissani on useampi, jotka ylpeänä vetävät rajan siihen, mihin asti äiti tai isä saa luokkaan tulla. Tuon “rajan” toisella puolella hän osaa jo olla yksin oman opettajansa kanssa musiikkia tutkimassa.

Myös vanhemmille oppilaille soittoharrastus voi olla tietoinen rohkea askel itselle epävarmalle alueelle. Ei ole lainkaan harvinaista, että aikuista soittajaa soittotunnilla motivoi pyrkimys kohdata pelko, joka voi ulottua jopa vuosikymmenien taakse.

Musiikkikasvatustyön pariin hakeutuvat ihmiset ovat yleensä luontaisesti lämpimiä ja mukavia. Soitonopettaminen on ihmistyötä, jossa keskiössä on ihmisen kohtaaminen sellaisella alueella, johon useille meistä liittyy huomattavaakin epävarmuutta, iästä riippumatta. Tällä areenalla turvallisesti ja rakentavasti seikkaillessa ihminen saa parhaimmillaan voimaa ja itsevarmuutta myös soittoharrastuksen ulkopuoliseen elämään.

Molempi parempi

Kouluvuosieni bändi on edelleen yksi elämäni parhaita kokemuksia, joka soitto- ja vuorovaikutustaitojen kehittämisen lisäksi loi läpi elämän kulkevia läheisiä ihmissuhteita. Bändimme nimi oli Hat Devils. Riehuimme ja teimme omia biisejä aina iltamyöhään asti, kunnes koulun iltavahtimestari tuli hätistelemään meidät musiikkiluokasta pois koulun mennessä kiinni.

Lapsuuteni urheilukokemukset olivat myös ihan kivoja. Jalkapallojengin verkkarit ja karatepuku olivat totta kai hienoja, ja eräänlainen yhteenkuuluvuuden tunne tuntui hyvältä. Silti etenkin ryhmäliikuntaharrastuksissa kilpailullinen elementti oli minun luonteelleni liian suuressa roolissa. En vain koskaan pystynyt motivoimaan itseäni sen ajatuksen taakse, että juuri minun olisi oltava nopeampi tai parempi kuin jonkun muun. Urheilun seuraamisesta katsojana sen sijaan nautin suuresti. Ja jos olisin kilpailuhenkisempi, niin voin vain kuvitella, miten paljon nautintoa siitä saa, kun jengillä saavutetaan hyviä suorituksia.

Niin tai näin, siitä olen vakuuttunut, että musiikki ja liikunta ovat molemmat hyviä harrastuksia ja niiden sisältä löytyy lukematon määrä mielenkiintoisia ja hyödyllisiä aiheita tutkittavaksi ja harjoiteltavaksi varmasti jokaiselle.

Elias