Miksi musiikki pelottaa?

Oppilaani kertoi käyneensä konservatorion pääsykokeessa. Lautakunta oli kuulemma ollut niin kylmä, että hän oli mennyt täysin lukkoon, eikä ollut osannut soittaa mitään. Edes hymyn karetta ei ollut häivähtänyt jäisen raadin kasvoilla.

Yhteinen pelko

Ope ja ope piirrettynä

Kollegoilta, oppilailta ja ystäviltä olen kuullut, että pelon kokemus musiikkiopinnoissa on tuttu asia useimmille. Asiasta keskustellessa löytyy monia ja yllättävänkin raakoja tarinoita musiikkiopintoihin liittyen. Skaala on niin laaja kuin vain voi kuvitella.

Lapsuuden kokemuksia opetukseen liittyvistä tilanteista, joissa auktoriteetti on haukkunut oppilaan soittamista, käyttänyt psyykkistä väkivaltaa oppilaan epäolennaisiin henkilökohtaisiin ominaisuuksiin tarttumalla tai osoittanut muulla tavalla passiivista tai jopa aktiivista aggressiota.

Miksi?

Ihminen pelkää silloin, kun kokee olevansa vaarassa. Miksi musiikkiharrastukseen liittyy pelko? Musiikki ei ole vaarallista. Päinvastoin. Musiikki antaa voimaa ja avaa kehon niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Musiikin pitäisi olla ihmisen henkilökohtainen turvapaikka, josta pelko pysyy loitolla.

Myös oman musiikkiharrastukseni jokaiseen vaiheeseen on kuulunut pelko. Alkeisopinnoissa, jatko-opinnoissa ja muissa suoritustilanteissa. Yhä edelleen, musiikinopettajan työtä tehdessäni, tunnistan kaikuja peloista, joita matkan varrella olen kokenut.

Varhaisimmat pelottavat kokemukset musiikista muistan Helsingin Konservatorion musiikinteorian tunneilta. Erityisesti yksi opettaja oli lasten opastajana asemassa, johon hän ei olisi kuulunut. Hän tiesi kaiken musiikinteoriasta, mutta ei edes alkeita siitä, miten ihmisiä kohdataan ja kohdellaan. Varsinkin kun kyse oli lapsista.

Myöhemmin hän oli myös syy, jonka takia lopetin opinnot konservatoriossa. Muistan elävästi erään kevätiltapäivän 90-luvun puolivälissä, kun pyöräilin Scott-maastopyörälläni kohti Fredrikinkatua. Konservatorion ovenkahvaan tarttuessani tajusin, että en kestä enää hetkeäkään pelkoa ja ahdistusta. Käännyin takaisin ja päätin, että en mene takaisin. Tästä seurasi kahden vuoden totaalinen tauko musiikista, jolloin en edes kuunnellut musiikkia.

Suorita, suorita!

Toki konservatoriossa oli paljon hyvääkin. Soitonopettajat olivat kaikki kivoja. Toisaalta lukukauden päättävät konsertit ja soittokokeet vuorostaan kauhistuttavia.Kuinka luonnoton koetilanne olikaan. Lapsi työnnetään sisään kaikuisaan saliin tuntemattoman lautakunnan eteen. Rivi vakavan näköisiä aikuisia istuu pitkän pöydän takana vaitonaisena ja tuijottaa pientä värisevää kulkijaa. Huoneen lautalattia narisee flyygelin äärelle kävellessä. Lasken sekunteja, kunnes kidutus on ohi.

Suorituksen jälkeinen nautinto oli suuri. Jälleen ainakin puoli vuotta aikaa olla rauhassa ennen seuraavaa koetta. Nautinnon syy oli kuitenkin pelottavasta tilanteesta selviytyminen, ei musiikin ilo. Nyt jälkikäteen ajatellen on helppo nähdä, miten ongelmallinen tilanne lapselle on joutua olemaan rakastamansa asian äärellä tuntemattomien aikuisten arvostellessa muistilehtiöineen sitä, tekeekö asian oikein vai väärin.

Paljon on hyvin, mutta jotain myös huonosti.

Stadin kuva 4.jpg

Musiikki on kaikille syvästi henkilökohtainen asia. Tieteellistenkin tutkimusten mukaan musiikki antaa voimaa ja parantaa. Se muovaa aivoja voimakkaammin kuin moni muu aktiviteetti, ja sen sisältämä tunnelataus porautuu ehkäpä sinne kaikkein syvimmälle.

Musiikki on esimerkiksi keino saada yhteys muistisairaaseen ihmiseen silloin, kun mikään muu keino ei enää toimi. Yksinkertaisesti sanottuna musiikki on yksi tärkeimmistä osista ihmisen olemusta. Tästä huolimatta musiikin ammattilaisten joukossa on ihmisiä, jotka kokevat oman musiikkisuhteensa olevan erityisen tärkeän. He ovat katsoneet oikeudekseen vartioida sitä, kuka musiikin pariin voi päästä, ja ennen kaikkea sitä, millä tyylillä musiikin pariin on sopivaa päästä.

Kuten eräs viisas kollegani totesi, paljon on muuttunut musiikkipedagogiassa viime vuosina, ja suuri osa musiikinopetuksesta on hyvää ja inspiroivaa. Tästä kunnia hyville musiikkipedagogeille! Tämän kirjoituksen myötä haluan kuitenkin hetkeksi siirtää huomion siihen, mitä vielä pitää parantaa.

Portinvartijat

Asioita pitää korjata niin kauan, kunnes yksikään musiikkikoulun pääsykokeeseen menevä lapsi (tai aikuinen) ei koe "musiikin portinvartijoiden" olevan tylyjä ja tuomitsevia. Portinvartijoiden, erityisesti musiikin porteilla, pitää olla kilttejä. Ihmisystävällisiä ja valppaita vahteja, jotka päästävät joko portista sisään tai sitten ohjaavat lempeästi kohti toisia portteja, joista reittiä voisi koittaa löytää.

Musiikki ei saa olla opettajan egon kehys. Musiikki on kuitenkin vain musiikkia, jonka äärelle johdattamisessa opettaja on vain yksi silta, jota oppilas voi hyödyntää niin halutessaan.

Musiikki ei ole kilpailu

Musiikki on siitä uniikki asia, että siinä ei ole kyse voitosta ja tappiosta, eikä oikeasta tai väärästä. Kyse on tasapainosta, jota lähestytään joko lisäämällä tai vähentämällä elementtejä, mutta ei taistelemalla voitosta. Tasapainon kautta löytyy kauneus. Tasapaino puolestaan löytyy silloin, kun ihmisellä on tila avautua omalla tavallaan ja rauhassa.

Mikäli musiikille asetetaan suoritusmittari ja etiketti, miten tulee oppia, saavutetaan varmasti mekaanisia suoritustuloksia ja siinä ohessa kasvaa joukko päteviä muusikoitakin, mutta samalla menetetään musiikin potentiaalin ydin.

Musiikin potentiaalin ydin on vapauttaa ihminen olemaan rauhassa juuri sellainen kuin hän on. Äänellä mikä hänellä on. Se on jokaisella erilainen. Musiikin harrastaminen ja tekeminen ei ole etuoikeus, vaan kaikkien yhdenvertainen sisäänrakennettu ominaisuus, jonka vaalimista musiikkikoulutusinstituutiot joko tukevat tai tukahduttavat.

Musiikki on pyrkimys kohti harmoniaa, jonka seurauksena hälyn keskelle syntyy hetkeksi rauha ja selkeys. Jos tämä yksinkertainen periaate sivuutetaan, musiikki alkaa toimia itseään vastaan eli lisätä hälyä. Tämä on nähtävissä monessa paikassa. Ei vähiten liukuhihnamusiikkikulttuurissa, jonka perusajatus on lähestyä musiikkia ulkoapäin asetettujen tavoitteiden suorittamisena. Soinnusta seuraavaan, rytmistä toiseen, ja sitten tehdäänkin jo seuraava kappale sillä formaatilla, mikä seuraavaksi eniten myy.Miksi?

Ikioma voimavara

Musiikki on jokaisen ikioma voimavara, jonka käyttöä ulkoapäin ohjatessa täytyy olla äärimmäisen hienovarainen. Opettaja ei saa olla auktoriteetti siinä mittakaavassa, että oppilaan oma sisäinen musiikki sammuu. Lapset tietysti ovat herkempiä vaikutukselle kuin aikuiset.

Asetelmaa pitää lähestyä autoritaarisuuden vastaisesta näkökulmasta. Opettajan rooli on vain näyttää oppilaalle polkuja, joita voisi mahdollisesti kulkea. Tämä on opettajan puolelta ainoastaan "paras arvaus" siitä, mikä oppilaan todellinen polku voisi olla. Lopun työn tekee oppilas itse.

Painotus tulee asettaa sille, että opettajan itsensä tehtävä on ensin oppia ymmärtämään, minkälainen oppilaan sisällä oleva musiikkimaailma on. Se on meillä kullakin erilainen. Tässä oppilas ohjaa opettajaa, eivätkä ohjeet aina ole helppolukuisia, sillä tutustuminen vaatii pitkäjännitteisyyttä.

Musiikin opetukseen ei voi kuulua pelko, sillä pelkäävä ihminen ei voi avautua, eikä näin ollen opettaja voi oppia tuntemaan oppilasta. Opettajalla täytyy olla herkkyys nähdä ja kuulla ihminen, joka hänen vierellään on. Opetustilanne on äärimmäisen intiimi, sillä musiikki on nimenomaan sitä; henkilökohtainen asia.

Yhteys ennen säveliä

Musiikin opettamisessa ei olekaan lopulta kyse sävelistä, vaan yhteydestä, joka parhaimmillaan johtaa kauneuden äärelle ja uusiin oivalluksiin. Sävelet ovat vain tekninen sivujuonne tässä prosessissa. Aivan samoin kuin sävellyksessä sisältö rakentuu pohjimmiltaan motiivista ja muodosta, joiden hahmottamisen sävelet vain teknisesti toteuttavat.

Ajat muuttuvat. Nostetaan siis musiikin harrastaminen uudelle tasolle. Kiltisti.

-Elias